sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Kalamaraton 2016

Mietin pitkään alanko kirjoittamaan tämän vuoden Kalamaratonista raporttia kun en ole muutenkaan enää hetkeen kirjoitellut blogiini. Totuus kuitenkin on se, että kalabongaus on jäänyt entistä vähemmälle erinäisistä syistä ja sen takia ei ole ollut mitään kirjoiteltavaa. Nyt kun sopiva tilaisuus tuli niin tulta kohti.

Keväällä olin hyvin epävarma, osallistuisinko maratoniin kun itse harrastuskin on ollut hiipumassa. Päätin kuitenkin, että jos joukkue ympärille löytyy niin lähdetään kerran vielä kokeilemaan. Vielä toukokuun alussa osallistuminen Helsingin kisaan näytti heikolta. Joukkue oli hakusessa mutta kolmisen viikkoa ennen kisaa tuli tieto, että Turun maratonissa useampaan otteeseen käyneet Pekka ja Sami etsivät kolmatta lenkkiä Onks se pohjas-joukkueelleen Stadia varten. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi ja valmistautuminen kisaan alkoi. Visiitit Motonettiin päivittämään välineistöä ja lähes päivittäiset ryhmäkeskustelut kisasuunnitelmasta alkoivat nostaa  voimakasta kisakuumetta, tunnetta jonka kokemista on ollut aikaa.

Kisaa edeltävänä perjantaina saavuin Helsinkiin kun saatiin Pekan kanssa yöpaikat kisakeskuksesta. Tämä oli iso plussa, sillä nyt ei tarvinut ajaa pahimmillaan aikasin aamusta kotoa Stadiin. Perjantai-iltana kun olin Honkaluodossa, oli hyvä tilaisuus vähän hakea fiilistä seuraavalle päivälle. Kaivoin autosta ongen ja asetuin laiturille onkimaan ja kuluttamaan aikaa. Kalaa tuli ja eri lajejakin. Ahven, särki, pasuri, salakka, kiiski, mustatäplätokko. Tämähän on itseasiassa aika kivaa touhua. Miten oli unohtanut että tämä on ihan mukavaa?

Olin yltiöoptimistina laittanut puhelimeen herätyksen klo 09:00 vaikka tiesin että tulen heräämään kolinaan ja meteliin hyvissä ajoin ennen ysiä. Kävin maate puolilta öin ja jos edes 7 tuntia saisi nukuttua niin kyllä sitä jaksaisi. No kävikin niin, että  havahduin herätykseen tasan klo 09:00. Olin todella tyytyväinen että sain nukuttua oikein kunnolla ja nyt varmasti jaksaa vetää kisaa pitkään. Aamupäivän aikana Samikin saapui paikalle ja väännettiin vielä kisasuunnitelmaa sen verran että
aloituspaikka päätettiin vaihtaa. Minuutit tuntuivat tunneilta ja mitä lähemmäksi kello kävi kohti kahtatoista, alkoi jännitys ja keskittyminen kasvaa. Laiturilla kohti Mustikkamaata kävellessä jännitys vaan kasvoi ja tuntui ettei näe ja kuule mitään muuta kuin alkavan 24 tunnin kisan. Olin ehdottomasti valmis koetukseen.

Kello löi 12 ja kisa alkoi. Alunperin sovitusta poiketen ajettiin ensimmäisenä kymmenpiikki-paikalle nopean pinnan toivossa. Paikka oli entuudestaan tuttu ja alle viidessä minuutissa saapumisesta koppasin kouraan ensimmäisen lajimme samasta kohdasta, josta olen ennenkin vuosipisteen lirkkinyt. Takaisin autoon ja nyt kohti alkuperäistä aloituspaikkaa Viikin lampea. Paikalla oli useita joukkueita ja siinä olikin aikaa vaihdella ensimmäisiä kuulumisia muiden kisaajien kanssa. Jonkin ajan kuluttua Sami sai nostettua ahvenen ja Pekka hopearuutanan. Tässä vaiheessa alkoi ilmetä että ei pelkästään meillä, mutta monilla muillakin oli ongelmia allikkosalakan nappaamisessa. Aikaisempina käynteinä alli on yleensä ollut nopea otto mutta nyt  näytti pahalta. Liekkö sään muutos sulkenut kalojen suut vaiko ahvenet imuroineet kannan minimiin, mutta tunnin kuluttua lammelle saapumisesta oli pakko niellä tappio ja lähteä eteenpäin. Tänne kuitenkin palataan vielä. Seuraavana etappina oli "hakea" ruutana Veräjämäestä. Tällä kertaa verbi hakea osui oikeaan, sillä ruutana nousi nopeammin kuin ehti kissan sanoa. Seuraavaksi sitten kisan ruuhkaisimpaan paikkaan: Vanhankaupunginkosken suvannolle.

Tarkoitus oli että menen muurille onkimaan vimpan siitä kohdasta, josta viime vuonna sain nostettua elämäpinna. No todellisuus olikin se että oli vaikea löytää onkipaikkaa koko muurilta. Ahdasta oli. Pieni rakonen kuitenkin löytyi ja liki heti kun sain ongen veteen niin kohoa vietiin ja sieltä nousi meidän viides laji: salakka. Tuntui hyvältä mutta sitten alkoi ongelmat. Olin typeryyksissäni varannut mukaan melko pitkälti vain 1,5g:n onkisettejä ja tämä kostautui niin että syötti ei ehdi painua pohjaan ennenkuin yksi miljoonista salakoista on tukistamassa. Ehdin nostaa näitä ryökäleitä lähemmäksi kolmisenkymmentä ennenkuin päätettiin siirtyä sivumalle ja hiukan hajaantua. Toisaallakin nousi salakkaa tämän tästä, saattoi siellä ahven tai kaksikin olla seassa mutta ei uusia lajeja. Aika juoksi ruton lailla ja ehdin välissä jo soittaakin Pekalle että lähdetään Honkaluotoon onkimaan puuttuvat lajit kympistä. Jossain vaiheessa kuului möykkää ja Pekka huikkasi että Sami oli saanut mittakuhan.
Epäuskoisena pakkasin kamat ja lähdin vauhdilla katsomaan. Jotain odottamatonta oli tapahtunut. Sami oli mato-ongella saanut naarattua 44-senttisen kuhan kuiville. En ensinnäkään uskonut että tulisimme kisassa mittakuhaa saamaan, eikä varsinkaan tähän aikaan vuorokaudesta. Kaiken huipuksi se että se nousi mato-ongella. Nyt nauratti. Kaikki harmitus hävisi mielestä. Tästä pinnasta
tulee olemaan meille vielä iloa kisan edetessä. Olimme Pekan kanssa jo keränneet kamat kasaan kun Sami nosti vielä kiiskin. Seitsemän lajin turvin lähtisimme kohti Honkaluotoa hakemaan kolmea lajia. Sami siirtyi luodolle onkimaan, Pekka laiturille yrittämään kirjolohta ja minä laiturin Mustikkamaan puoleiseen päähän.

Tähän kohtaan pieni kertomus toissa vuoden kisasta. En tiedä miten ihmeessä Tarmon ja Liisan kanssa tässä onnistuimme, mutta toissa vuonna ainoana joukkueena 60 joukkueen seasta onnistuttiin koko kisassa pummaamaan pasuri. Lajin, joka pitäisi nousta joka joukkueelle jossain vaiheessa kisan aikana 100-varmasti. Asia on lähinnä huvittanut minua ja olen siitä jonkin verran paukutellut henkseleitä tutuille kalastajille että tämmönen suoritus on tullut tehtyä. Olin myöskin luvannut että jos joskus vielä Kalamaratoniin osallistun niin pidän vaikka henk. koht huolta että pasuria meidän saalispussista ei tule puuttumaan.

Takaisin tähän vuoteen. Kirjolohet ja kymmenet onkijat olivat selvästi sekoittaneet kalojen pasmat, sillä edellisillan lajikimara oli muisto vain. Syönti oli todella varovaista ja pari hassua kiiskeä sekä ahventa kävi näyttäytymässä. Lopulta sitten odotettu hetki koitti ja nostin pasurin meidän kahdeksanneksi lajiksi. Muistin toissa vuoden pasurisähläyksen ja kyllä hymyilytti. Tein sen minkä olin ajat sitten uhonnut tehdä. Tässä vaiheessa otin sitten luurin käteen ja ilmoitin tuomaristolle ensimmäiset 8 lajia. Kello oli sillä hetkellä 16:00. Näytin käsimerkein Pekalle ja Samille että 8 lajia. Vähän ajan päästä kuulin että täplis ylhäällä. Yksi vielä siis kymmenestä. Rupesin kelaamaan mielessä mitä kaikkia helppoja meiltä yhä puuttuu ja tajusin että särkeä tarvittaisiin. Käsi sydämellä, en ole ikinä toivonut niin kovasti särjen tulemista kuin mitä nyt. Monesti särki on ollut iso riesa mutta nyt se olisi tervetullut. Joku joukkue tuli samalle paikalle kuin minä ja he heittivät mäskiä veteen. Melko pian he nostivatkin särjen ja nyt siirryin itse samaan kohtaan. Pari pasuria vielä ja sieltähän se särki tuli. Nyt oli 10 lajia kasassa. Kävin hakemassa autosta muut kalat ja lähdettiin tuomariston puheille. Paikalla tuli vastaan fongaus-harrastukseni alkupuolella mentorina toiminut Juha Salonen ja Species Fishing Team. Hänen tiimillä oli kisan alku mennyt penkin alle ja kasassa oli vasta 9 lajia.
Kaikkea voi näköjään kisassa tapahtua. 10 lajin palautusaika meillä oli siis 16:42 ja nyt päästäisiin rundille.

Ensimmäisenä pistäydyttiin Lauttasaaren sillan kupeessa. Sami lähti litkaamaan silakkaa sillalle ja minä jäin laiturille. Vähän ajan päästä minulla oli kuin olikin yksi silakka kiinni ja kun oli jo viemässä sitä autolle niin Sami tuli myöskin silakka mukanaan. No sain omasta kuitenkin vuosipinnan :D. Seuraavaksi suutaripaikalle josta nyt ei hirveästi jää kertomista. Ei varmastikaan ehtinyt ensimmäinen minuutti täyttyä kun suutari oli jo kiinni. Hyvä vaan että oli nopea pisto niin saadaan vähän kurottua aikataulua kiinni. Seuraavaksi haukipaikalle.

Rehellisesti, en ole koskaan ollut iso heittokalastuksen ystävä. Jos on mahdollisuus valita niin ennemmin vedän uistinta veneen perässä ja katselen maisemia. Nyt tilanne oli mitä oli joten virveli kouraan, lippa siiman päähän ja hommiin.  Suurinpiirtein kahdeksalla heitolla kymmenestä lippa toi mukanaan heinää riippumatta miten nopeasti tai hitaasti kelasin tai mihin suuntaan tahansa heittäsin. Puolen tunnin jälkeen päätin pitää pienen hengähdystauon ja istahdin puistonpenkille. Kauaa en ehtinyt kisaseuraantaa selata netistä kun Pekka oli hauen saanut koukutettua. Olin ennakkoon
vähän epävarma haukipinnasta mutta hyvä että se on nyt kunnossa. Seuraavana oli vuoro töröpaikka. Paikalle osui myös Species Fishing Team, joka oli lopulta saanut 10 lajia kasaan viisi minuttia meitä heikommalla palautusajalla ja sen jälkeen tahti oli heillä niin hurja että perävalot vaan näkyi kun painoivat lajimäärässä meistä ohi. Törö tuli lopulta suht kivuttomasti ja turpaakin yritettiin jonkin aikaan ilman onnistumista. Tässä vaiheessa pilvisestä kelistä alkoi olla hyötyä, sillä nyt pimeä
aika tulisi aikaisemmin, olisi pimeämpää kuin normaalisti toukokuussa ja valoisan tuleminen kestäisi pidempään. Olimme hyvissä  ajoin Lauttasaaressa pelipaikoilla mutta tässä vaiheessa alkoi ongelmat. Vesi oli todella matalalla ja levää oli aivan joka  paikassa. Lähdin kuitenkin kahlaamaan veteen ja etsimään uusia lajeja. Muutamia hietatokkoja näkyi mutta olivat todella pikkuruisia. Löytyi sieltä seasta onneksi vähän isompi yksilö ja näin meillä oli 15 lajia kasassa. Lähdimme kävelemään rantaviivaa myöten etsien hyviä lirkkipaikkoja. Aikaa kului ja kaloja ei tahtonut löytyä. Yhdessä vaiheessa ehdotin että lähdettäisiin käymään rannalla josta toissa vuoden kisassa oli mutu noussut. Tässä vaiheessa kisaa sitten minulle iski väliaikainen black out.

Kävelimme hyvän matkaa autolle, ajoimme ohjastamaani paikkaan ja paikalla tajusimme että mehän olemme samassa paikassa jossa olimme juuri hetki sitten :D. Noh tekevälle sattuu. Muutamia valoja välkkyi siellä täällä mutta mutuista ei ollut tietoakaan. Kohta, josta mutuja oli aikasemmin nostettu, oli kokonaan vedenpinnan yläpuolella. Jossain vaiheessa ehdotin että siirryttäisiin seuraavaan paikkaan. Viimeiseen tuntiin ei ollut noussut yhtään uutta lajia ja oli pakko keksiä jotain. Jatkoin yhä etsintää ja yhden aran oloisen kalan sainkin valokeilaan. Syötti eteen, isku ja nosto. Kolmipiikki. Tulihan se sieltä lopulta.Aloin etsimään muita tiimiläisiä mutta heitä ei näkynyt. Soitin Pekalle ja he olivat autolla jo hetken minua odottaneet. Olivat kuulemma lähteneet silloin kun minä olin siitä ekan kerran maininnut. :D Kaipa alkava väsymys aiheutti taas tepposet, mutta olipahan yksi laji lisää.

Siirtymä seuraavalle paikalle jossa oli enemmänkin kisaajia. Hankintalistalla olisi kivisimppu ja kivinilkka jotka pitäisi olla helppoja. Siis pitäisi. Tässäkin paikassa vesi oli vetäytynyt ja levää oli niin rutosti. Muutamia kaloja näkyi siellä täällä, tosin nekin oli pääasiassa hietatokkoja. Yhden pienemmän koukutin ihan vaan siltä varalta, että se olisikin SE-kokoinen liejutokko. Toiveajattelua. Huomasin jossain vaiheessa vähän erikoisemman mallisen kalan pyörivän ja välttelevän valokeilaa.
Tarjosin syöttiä ja pari nykäsyn jälkeen kala ylhäällä. Se oli mutu. Olin puolivahingossa paikannut pummilajin enkä edes ollut ennakkoon ajatellut että kyseisessä rannassa niitä olisi. Lähes heti perään Sami sai koukutettua kivisimpun ja nyt alkoi tosissaan olla hyvä fiilis. Lyhyessä ajassa olimme saaneet kolme lajia listalle ja olisimme jälleen kisassa mukana. Kivinilkkaa ei näkynyt joten päätimme tulla paikalle myöhemmin uudestaan ja lähdimme kivennuoliais-paikkaa kohti. Paikalla oli useita joukkueita ja oli pelko puserossa että kaikki nälkäiset yksilöt olisi viety ja lopuille olisi esitelty jo kattava syöttitarjonta. Yhtä nuljua yritin jallittaa hyvän aikaa mutta minkäänlaista reaktiota ei tullut vaikka syötti oli aivan kuonon alla. Pekalla oli myöskin nulju kiikarissa ja tämä keksi jossain vaiheessa vaihtaa syöttiä. Tämä tepsi ja välittömästi nulju oli ylhäällä.

Seuraavaksi minulle täysin uuteen paikkaan. Stadin piikkimonni-paikka oli alkuun vain pienen piirin tiedossa, mutta ajan myötä tieto on levinnyt ja nyt suurin osa joukkueista tietää paikan. Itsekin aikanaan sain paikkavinkin ja pyyntitekniikat, jotka olin ottanut talteen siltä varalta että niille tulisi käyttöä. Nyt oli sopiva hetki. Saapuessamme paikalla oli kaksi joukkuetta, joista  toinen oli juuri
poistumassa yritettyään piikkaria turhaan yli tunnin ajan. Sitten koitti yksi erikoisempia hetkiä, mitä fongausharrastuksen aikana olen ollut todistamassa. Minulla ja Pekalla oli jo onget pyytämässä kun Sami vielä sähläsi oman onkensa kanssa. Katsoin kuinka Sami heitti onkisetin suoraan Pekan siimojen yli ja näytti että solmuunhan se menee. Pudistelin päätäni ja olin kaivamassa luuria
taskustani kun kuului "misä mun koho on?" ja heti seuraavana Sami veti pulskan piikkimonnin ylös. Absurdi tilanne joka laukesi isoon naurunremakkaan. :D Ensin sähläystä välineiden kanssa ja heti perään pinnalaji kuivilla. Emme ehtineet vanhentua paikalla kymmentä minuuttia enempää ja nyt alkoi tosissaan jo naurattaa. 20 lajia kasassa ja kello oli vasta päälle kahden yöllä.

Vielä riittäisi pimeätä aikaa ja jouduttiin ensimmäisen kerran kisassa oikeasti miettimään mihin seuraavaksi menisi. Kävimme Mäkkäristä hakemassa kahvia ja muuta evästä ja päätettiin lähteä takasin Laruun yrittämään kivinilkkaa valon tuloon asti. Parhaamme yritettiin mutta nilkkaa ei vaan löytynyt. Kello lähestyi neljää ja pimeä alkoi väistyä. Päätettiin palata takaisin VKK:n suvannolle yrittämään vimpaa ja muita mahdollisia  lajeja. Tässä vaiheessa minulla alkoi väsy painaa päälle ja ehdotin joukkuekavereille että he ottaisivat pohja-ongen mukaan ja minä nukkuisin vähän aikaa autossa. Minulla on paljon enemmän annettavaa joukkueelle kun olen vähän aikaa saanut nukuttua ja
olisin taas virkeä. Tarkoitus oli torkkua maks. puoli tuntia mutta havahduinkin 2 tuntia myöhemmin kun Pekka ja Sami pakkasivat tavarat takaisin autoon. Vimpapummi oli paikattu ja jatkettaisiin uudestaan allikkosalakka-jahtiin. Paikalla oli muutama muukin joukkue ja kuulemma hiljaista oli ollut allin kanssa. Puolisen tuntia meni ja lopulta meille se alli suotiin. 22 lajia kasassa. Ideat alkoi olla vähissä että mitä voitaisiin vielä yrittää.

Hetkeksi paluu viime vuoden kesään. Olin tekemässä vuosittaista vuosipinnareissua Helsinkiin ja Salonen kumppaneineen vei minut paikkaan, jossa voisi jopa mustatokko olla potentiaalinen bongaus. Tämä pysäkki oli minulle hyvin karvaista kalkkia. Mikko veti nenän edestäni mustatokon kun minulle tuli vain kolmipiikkiä ja kivisimppua. Markus taas nosti ongella lahnaa,
säyneä, mustatäplätokkoa. Kaikkia semmoisia mitä minulta olisi puuttunut. Uusia lajeja ei sieltä osunut ja maku suussa oli hapan, mutta itse paikka jäi mieleen...

Takaisin kisaan. Vinkkasin tiimiläisille että tämmönen paikka voisi olla mahdollinen. Todennäköisyydet on pienet mutta eipä  meillä 22 lajin saalispussilla ole kuin voitettavaa. Paikalle päästyämme siirryin kivikkoon etsimään sopivia koloja. Aika pian huomasin jonkin tumman kalan pohjassa. Tarjosin syöttiä mutta se pakeni vauhdilla kiven alle. Kokeilin uudestaa ja näin kuinka
pari kertaa pää pilkisti esiin piilosta. Kärsivällisesti yritin maanitella kalaa iskemään ja lopulta se nappasi niin että tärppi tuntui kädessä. Nosto ja kala nopeasti käteen ja juosten kauas vedestä. Koura auki, näin kalan ja sitten ensimmäisen kerran koko kisassa minulla nousi kädet ilmaan ja pääsi spontaani "JES!". Se oli mustatokko! Yksi kisan vaikeimmista lajeista on nyt plakkarissa ja olo oli kuin olisi voittanut koko kisan. Iso kivi vierähti sydämeltä ja viime vuoden katkera visiitti oli
enää haalea muisto. Kiitos vaan Species Fishing Team kun esittelitte minulle paikan! ;)

Tässä vaiheessa päätettiin lopulta palata Honkaluotoon. Vietäisiin saadut kalat näytille ja yritettäisiin vielä joitain toivotaan toivotaan-lajeja. Seipiä ja säynettä meille ei Mustikkamaalta suotu ja pari viimeistä tuntia ennen loppua keskityttiin onkimaan luodolla. Jossain vaiheessa minulla meni ongesta siimat solmuun, joten lähdin autolle hakemaan ehjää onkea tilalle. Tänä aikana Pekka oli saanut lahnan joka hilasi meidän lajimäärän 24:ään. Tähän lukemaan meidän lopullinen saldo jäikin. Olin enemmän kuin tyytyväinen sillä etukääten olin ajatellut että 20 lajia on aivan pakko saada rikottua ja se onnistui komeasti. Oikeastaan ainoa varsinainen pummi oli kivinilkka. Kaikkea ei vaan voi saada.

Vaikka kyseessä on nimenomaan joukkuekisa ja joukkueena kisataan, mutta minulle henkilökohtaisesti aika iso juttu oli voittaa Salosen joukkue. Heillä oli mennyt kisa täysin harakoille heti alusta alkaen ja ensi vuonna he varmasti ovat taas kärkikamppailussa mukana. Tämän vuoden heikko menestys edesauttoi siihen, että viiden minuutin aikasäännöllä mentorit hävisi kisällilleen. Tällä asialla voikin hyvillä mielin paukutella menemään ensi vuoden kisaan asti. Siihen on vielä pitkä aika (onneksi ;))

Kokonaisuudessaan Kalamaraton oli juurikin niin huikea kokemus kuin mitä muistin sen olevan. 24 tunnin ajan elin ja hengitin pelkkää kilpailua ja mikään muu seikka elämässä kisan ulkopuolella ei ollut merkityksellistä. Oli vain joukkue, kalat, kilpailu. Tämä kisa vahvisti sen että minusta ei ole kilpailemaan yksilökisassa. Olen enemmänkin joukkuepelaaja, joka yhtenä palasena isompaa kokonaisuutta tuo oman panoksensa ja auttaa joukkueen etua. Takki oli kisan jälkeen tyhjä, kaikki oli annettu Helsingin kaloille. Kisa muistutti miten helkkarin hieno harrastus tämä on ja miten lähellä oli että tämä olisi hävinnyt kokonaan elämästäni. Jatkossa pyrin osallistumaan joka vuosi Helsingin Kalamaratoniin kunhan joukkueen saan ympärille. En haluaisi jättää tätä mahtavaa kokemusta väliin mistään hinnasta.