sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Kuulumisia


Long time no see, vai mitenkäs se menikään? Edellisestä blogautuksesta onkin jo "hieman" kulunut aikaa ja nyt kun vuosikin alkaa olla jo päätöksessään, voisi olla korkea aika kertoa Kalamaratonin jälkeisistä tapahtumista. Lähdetääs liikkeelle:

Kisan jälkeen hengähdin pari päivää, jonka jälkeen onki kouraan ja taas menoksi. Kotivesiltä tartutin passelin kokoisen lahnan ja Jyväskylän suunnilta salaisesta metsäpurosta nousi useampikin puronieriä ikään kuin varmistamaan että se pinna on listoilla. Kyseisessä paikassa viihtyisi pidemmänkin aikaa kerralla. Lähimmälle asfalttitielle on toista kilometriä ja hiljainen puron solina rauhoittaa mieltä. Tästä muutama päivä eteenpäin Kala ja kulaus-seura järjesti mini-Kalamaratonin tapaisen kisan Jyväskylän alueella, jonka tuoksinassa sain harjuksen pois hankintalistalta.




Kirjolohen kanssa kävi sillä tavalla sopivasti, että kaveri on kaivauttanut tontilleen lammen, johon aika ajoin istuttaa kirjolohta kasvatettavaksi ruokakaloiksi. Meillä oli jo viime vuonna puhetta että mikäli hän tänä vuonna hommaa lisää kaloja lampeen, voin jonkinlaisella osuudella lähteä mukaan. Loppukeväästä sitten kirrejä hankittiin ja lunastin itselleni 10 kalan osuuden. Olin mukana istuttamassa kaloja ja periaatteessahan olisin voinut suoraan hakea virvelin autosta ja ottaa ensimmäisen lohen ylös, mutta se menisi jo lapselliseksi pelleilyksi. Melkein sama kuin olisi suoraan tankista sen kalan ottanut syötäväksi. Odotin siis muutaman päivän että kalat ehtivät vakiintua uuteen poteroonsa, kunnes pienellä lipalla kävin narauttamassa kirren savustuspönttöön.




Tästä voikin olla montaa mieltä, että onko tällaista järkeä edes laskea pisteeksi kalabongauksessa, mutta perustelen tämän sillä, että kirjolohihan on alkujaankin tuontikala, joka ei Suomessa lisäänny kuin muutamassa harvinaisessa tapauksessa. Se että haluaako maksaa mahdollisesti kovankin hinnan kalastusluvasta jollekin istarikoskelle vaiko pyytää lammesta on melkeinpä se ja sama. Eri asia olisi jos kala olisi saatavissa luontaisesta ympäristöstään, esim. muut lohikalat, hauki, kuha yms yms. Kirjolohi olkoon siis poikkeus tässä asiassa.

Seuraavana päivänä oli tavoitteena saada salakasta otettua parempi valokuva kuin mitä Kalamaratonin tuoksinassa ehti sekä sorva ja (se kirotun :D) pasuri pinnalistalle. Kävikin sitten niin hauskasti että 20 minuutissa olin jo valmis. 5 kalaa, 5 eri lajia jotka olivat siis ahven, särki, salakka, pasuri ja sorva. Varsinkin pasurin saaminen tiputti valtavan gorillan selästä ja mikäli olette Kalamaraton-tekstin lukeneet niin ymmärrätte varmasti miksi.




Tässä vaiheessa oli siis 28 lajia jo kasassa ja sen himoitun 30 lajin haamurajan tavoittaminen olisi periaatteessa vaatinut enää hauen ja kuhan. Kuitenkin tuli jo aikaisemmin tehtyä päätös, että mikäli Kalamaratonissa ei seipiä osu, niin sitä lähdetään jahtaamaan sitten Joensuuhun. Joensuussa pidettiin Kalamaraton 3 viikkoa Helsingin kisan jälkeen ja kilpailua edeltävänä päivänä lyöttäydyin Skes Taimentiimin jätkien seuraksi treeneihin. Heti aamusta Joensuuhun saavuttuani ajoimme pienelle purolle, josta seipiä on aikaisemmissa kisoissa nostettu. Taimentiimin Timin kanssa lähdimme pinnaa jahtaamaan ja melko pian molemmat saatiin tavoitelajit; Timi vuosipinnan ja minä vihdoinkin sen elämäpinnnan.


Seuraavaksi jatkettiin kymmenpiikki-paikan testin jälkeen säynejahtiin Pyhäselän rannalle. Jätkät testasivat kuinka monta eri lajia kyseiseltä paikalta saa ja ehtivät säyneetkin mieheen saada samalla kun itselle nousi pääasiassa ahventa ja särkeä. Lopulta pienisuomuinen, särkeä muistuttava kala nousi ylös ja Juha sen sitten vahvisti säyneeksi. Vuodelle 2014 asetetut tavoitteet oli saavutettu.


Tämän jälkeen tahti sitten hyytyi. Kävin kyllä aika ajoin vesillä, mutta uusia lajeja en lähtenyt juuri yrittämään. Eipä niitä juuri olisi näillä seuduilla ollut enää tarjolla. Vielä heinäkuun alussa kävin kotivesillä tavoittamassa haukea ja kuhaa, joista jälkimmäisen sainkin napattua. Haukea ei sillä reissuilla yrityksistä huolimatta löytynyt ja en sitten jaksanutkaan enää uudestaan lähteä yrittämään.

Mitä siis tapahtui? Voi olla että kulutin itseni loppuun kalabongauksen suhteen talven ja kevään aikana. Pitkin talvea tutkin karttoja ja väsäsin kovalla vimmalla suunnitelmia Kalamaratonia varten ja että mitä lajeja mistäkin voisi kokeilla. Toukokuun aikana jäiden lähtiessä sain 18 tälle vuodelle uutta lajia listoille ja aika nopeasti kävikin niin, että pian ei ollutkaan enää uusia lajeja mitä lähteä yrittämään. Tavallaan se tavoitteellisuus, mikä minun paloani piti yllä, katosi. Lisäksi kesän mittaan innostuin geokätköilystä ja metallinetsinnästä, joista varsinkin jälkimmäinen on vienyt ison osan ajastani. Kalabongaus vaatii jonkin verran panostusta matkustamiseen ympäri Suomea ja arvostan suuresti heitä, jotka siihen satsaavat. Metallinetsinnässä pelkästään kotikylälläni on riittänyt maita ja mantuja haravoitavaksi, eli kovin kauas kotoa ei ole tarvinnut lähteä. Tietenkään en täysin ole kalastusta unohtunut. Silloin tällöin olen käynyt lirkkimässä kivisimppuja ja eräänkin kerran tehtiin kaverin kanssa kierros Jyväskylässä samalla kalabongaukseen tutustuen. Sillä reissuilla saatiin niin puronieriä, harjus kuin ruutanakin näytille.

Vuosi vaihtuu kohta ja voi hyvinkin olla että kun pinnalaskuri taas nollaantuu, saan uuden kipinän lähteä jälleen kahlaamaan rantavesiä ja rämpimään pusikoissa kohti metsäpuroja. Aionko ensi vuonnakin tavoitella 30 lajin rajaa? En tiedä vielä. Entä osallistunko Kalamaratoniin? En tiedä siitäkään. Riippuu tietysti että jaksaako tämän vuoden joukkuekaverit minua jälleen 24 tuntia. :D Eiköhän nämä selviä ajan kuluessa ja seuraavan kevään lähestyessä. Mikäli viime vuoden lopun tapaan tänäkin vuonna rantavedet pysyy sulina vuoden vaihteessa, niin enköhän minä jälleen kisko kumisaappaat jalkaan, asettele otsalamppua päähän ja lähde etsimään sitä pikkukalojen kuningasta, eli kivisimppua. Kiitokset kaikille lukijoille tästä vuodesta ja pahoittelut että annoin näin kauan antaa odottaa kuulumisia! Katsellaan mitä se vuosi 2015 tuo tullessaan. Fongaus on suurempaa kuin kalastus!


maanantai 26. toukokuuta 2014

Kalamaraton 2014



Lauantai-aamuna lähdin kuudelta kotoa liikkeelle, kävin poimimassa joukkuekaverini Tarmon ja Liisan Jyväskylästä ja matka kohti Kalamaratonia alkoi. Matkalla pysähdyttiin Lahdessa Renkomäen ABC:lla syömässä ja Honkaluodossa olimme vähän klo kymmenen jälkeen. Tämä oli tarkkaan suunniteltu juttu ja näin ollen saimme auton parkkiin lähelle lähtöpaikkaa ja näin välttäisimme juuttumisen lähtöruuhkaan. Ilmoittautumisen jälkeen kävin hakemassa Skes Taimentiimiltä kärpäsentoukkia ja vaihdettiin viimeisimmät juorut. Tavoitteemme kisassa oli 20 lajia ja sääennuste ei ollut luvannut sadetta ja kovaa tuulta joten ainakin sen osalta kaikki mahdollisuudet tavoitteen saavuttamiseen oli. Keli oli todella hieno ja suosi kalastajaa.

Kerrottakoon tässä vaiheessa, että valitettavasti valokuvien ottaminen kisan aikana jäi minulla todella vähin. Elin niin tiukasti kisan mukana että kaikki epäoleellinen jäi vähemmälle. Muutamista kaloista pyrin kisakeskuksessa räpsimään kuvia, mutta muuten kuvat jäävät tästä postauksesta puuttumaan. Pahoittelen!

Lopulta pitkä odotus oli ohi ja juoksukisa yli kävelysillan käynnisti vuorokauden mittaisen rupeaman. Nopea lähtö parkkipaikalta ja viidentenä autona pääsimme poistumaan kisapaikalta ja matka kävi kohti ensimmäistä kohdettamme, Viikin koetilan lampea. Viikissä olimme kolmantena joukkueena paikalla. Tarmo jäi kävelytien varrella olevalle kaiteelle onkimaan kun minä ja Liisa jatkoimme laiturille. Edellisen viikon käynnistä oppineena aloitin lirkkimisen pohjasta, mutta alkuun ei tullut minkäänlaisia tapahtumia mistään syvyydestä. Jonkin aikaa kesti kunnes kädessä tuntui tärppi ja ylös nousi pieni ahven joka avasi pistetilin. Tämän jälkeen kävin hakemassa autosta ongen, jossa oli äärimmäisen herkkä koho ja 32-koon koukku. Liityin Tarmon ja niin ikään Jyväskylästä mukaan lähteneen Team MKP:n seuraan ja ei kestänyt kuin pieni hetki kun allikkosalakka nappasi kiinni ja nosti pistetilimme kahteen. Kaivoin naftaliinista isomman ongen ja pian myös hopearuutana oli ylhäällä.

Olimme hyvässä vauhdissa ja nopeasti kamat pakattuamme siirryimme eräälle purolle, tavoitteena kymmenpiikki. Vesi oli alhaalla ja kalat olivat todella arkoja, mutta Liisa sai todella nopeasti koukutettua kymmenellä piikillä varustetun piikkikalan ja karavaani jatkoi matkaa kohti ruutanapaikkaa. Pienen sompailun jälkeen paikka löytyi ja pienen odottelun jälkeen ruutana oli ylhäällä. Kello oli vasta n. 13.30 ja meillä oli jo viisi lajia kasassa. Matka jatkui kohti yhtä kisan tunnetuimmista paikoista, Vanhankaupunginkosken suvantoa.

Suvannolla meno oli kuin kansanjuhlissa ja kalaa nousi sieltä täältä. Tavoitteena olivat vimpa, pasuri, salakka, särki, kiiski, lahna ja sorva. Melko lailla perä perään Tarmo nosti salakan ja Liisa särjen, mutta sen jälkeen hiljeni. Ympärillä muut nostivat isoja vimpoja, mutta meidän onkia kiusasivat vain salakat ja särjet. Salakasta sain itselle vuosipinnan listalleni. Vaihdoimme paikkaa viereisen kävelysillan alle ja sielläkin oli hiljaista. Kävin vähän matkan päässä eräällä laiturilla yrittämässä ruovikon seasta sorvaa huonolla menestyksellä. Palasin takasin tiimin luokse ja olimme jo antamassa periksi kun Tarmon onkeen lopulta otti pieni kiiski. Ei varmaan koskaan aikaisemmin kiiski ole aiheuttanut niin suurta iloa kuin mitä sillä hetkellä. Pitkän ja tuskaisen odottamisen jälkeen meillä oli kahdeksan lajia kasassa ja palasimme vielä hetkeksi betonimuurille yrittämään vimpaa, mutta kuten aikaisemminkin, särjet, salakat ja nyt myös kiisket olivat kiusana. Lopulta päätimme yrittää saada kaksi puuttuvaa lajia Honkaluodosta.

Honkaluodon kävelysillalla kaivoimme onget esiin ja lähes heti Liisa veti ylös kolmipiikin. Helpotus oli suuri ja vihdoin pääsin soittelemaan kisakeskukseen ja ilmoittamaan saatuja lajeja. Hetken jatkoimme vielä sillalla kunnes jatkoimme luodolle ja istahdimme kalliolle. Itse vaihdoin muutamaan otteeseen paikkaa ja samalla kun onki oli vedessä pystyin seuraamaan kisaseurannasta muiden joukkueiden edesottamuksia. Oman tiimin nimen näkeminen listoilla toi hymyn naamalle ja uskon että tuskien kautta saavutetaan tavoitteemme. Aikaa kului ilman tapahtumia ja aloin miettiä seuraavaa siirtoamme. Jossain vaiheessa kohoni yhtäkkiä sukelsi pinnan alle ja noston aikana olin katsovinani että ahven tulee, mutta kun sain kalan käteen, tajusin sen olevan mustatäplätokko. Samantien hihkaisin Tarmolle ja Liisalle että lähdetään, kymmenes laji tuli. Veimme täpliksen ja aikaisemmin saadut kalat näytille tuomaristolle. Virallinen 10-lajin palautusaikamme oli klo 16:36.



Valtava apina oli hypännyt selästämme ja pääsimme lähtemään kohti keskustaa. Mustatäplätokon saaminen varmisti sen että vältämme muutoin pakollisen pysähdyksen Ruoholahden kanavalla ja voimme paahtaa suoraan kohti Kaapelitehtaan miljoonia silakoita. Paikalle saapuessamme silakoita näytti nousevan muutama siellä ja muutama täällä joten tämän pitäisi olla helppo nakki, eikös? Noh, aikaa kului runsaasti eikä kukaan käynyt tukistamassa litkaa. Juttelin vieressä istuneen perheen kanssa, kerroin heille kalabongauksesta, Kalamaratonista ja kuinka fongaus tuo niin paljon lisää kalastusharrastukseen. Toivottavasti innostuivat asiasta. Aikaa oli kulunut jo pitkälti yli puoli tuntia ja epäusko kasvoi kokoajan. Annoin Liisalle litkan ja ei kauan mennytkään kun lopulta yksi silakka iski kiinni ja pääsimme vihdoin pitämään ansaitun ruokataukoa. Johtuiko sitten oikean paikan valinnasta vai siitä että aamulla oli viimeksi syönyt kunnolla mutta kebab ranskalaisilla oli suorastaan taivaallista ja tämän avulla jaksoi jälleen paahtaa. Suutaripaikalla nokka ei ehtinyt kauan tuhista oikean kohdan löydyttyä ja sain ongittua listallemme lajin nro 12 ja samalla itselle vuosipinnan kuittaen vihdoinkin edeltävällä viikolla tapahtuneen Jokelan fiaskon.



Liisa ja Tarmo onkivat molemmat itselleen suutari-elämäpinnat ja hyvän mielen saattelemana jatkoimme kohti haukipaikkaa. Johtuen lajin haastavuudesta sovimme tekevämme vain 15 minuutin pikapiston. 15 minuuttia meni ja yksi näköhavainto pienestä hauenpulikasta riitti meille ja jatkoimme kohti Keravanjokea. Paikalle saapuessamme toinen maraton-joukkue oli pakkaamassa kamoja eikä heille ollut osunut ensimmäistäkään turpaa tai töröä. Ei muuta kuin onget esiin ja yrittämään. Pieniä tuikkuja näkyi siellä täällä mutta itselle ei osunut kuin pieni särki. Pari kertaa vaihdettuani paikkaa päätin testata erästä aikaisemmin opittua tekniikkaa. Nousin sillalle, laskin syötin pohjaan ja sieltähän se törö nousi. Tiimille laji nro 13 ja itselle vuosipinna nro 19.



Turpaa ei tullut joten kävimme vielä kokeilemassa yhtä rantaa Vuosaaren huudeilla joka sekin oli tyhjä arpa. Tässä vaiheessa alkoi väsy hiipiä sitä mukaa kun aurinko laski. Kahvitauko Vuosaaren ABC Delillä oli oikea ratkaisu ja näin saimme uutta virtaa ja ajelimme läpi Helsingin ytimen kohti Lauttasaarta. Paikalle saapuessamme tapasimme Team MKP:n sekä kisan piikkipaikalla olleen Skes Taimentiimin. Lirkkimistä olimme treenanneet useampaan otteeseen tiimimme sekä Team MKP:n kanssa ja nyt oli aika pistää opitut taidot testiin. Lähes heti kun pääsimme rannalle niin spottasimme hietatokon joka kasvatti pistetiliämme. Hetken päästä MKP:n Maiju spottasi siloneulan rantavedestä ja pian niitä alkoi löytyä useampia. Otin yhden käsin kiinni ja siitä sain elämäpinnan nro 34.



Kuten olen aiemmin blogissa maininnut, linjaukseni on että kaikki muut kalalajit tulee olla aktiivivälineillä, suusta koukutettuna mutta nahkiaiset ja neulat saa pyydystää myös käsin. Siloneula ei ole maratonkisassa mukana mutta mukavan pinnan siitä saa omalle listalle. Hetkeä myöhemmin Tarmo bongasi kivinilkan ja lyhyessä ajassa olimme jo kaksi lajia saaneet lisää.

Vaihdoimme paikkaa ja etsimme kivisimppua. Muutama löytyi mutta nekin olivat erittäin yhteistyöhaluttomia. Ajoimme vähän matkan päähän missä tietojemme mukaan mutua löytyy. Täältä löytyi muitakin joukkueita ja hajaannuimme kokeilemaan eri paikkoja. Lähdin etsimään mutua ja samalla jututin erään joukkueen tyyppejä jotka myös olivat mutujahdissa. Kun he olivat kohdekalansa saaneet, he kertoivat pyyntitaktiikan ja näyttivät kivenkolon jossa niitä on. Mikäli tunnistatte itsenne tästä, suuret kiitokset avusta! Arkoja tuntuivat mudut olevan, piti otsalampun valokiilan reunaa osoittaa kohti koloa ja varovasti kävi joku välillä näykkimässä syöttiä. Pariin otteeseen vaihdoin koloa ja lopulta löytyisi tarpeeksi rohkea yksilö joka nielaisi kunnolla syötin ja kun Liisa oli samoihin aikoihin nostanut puuttuvan kivisimpun, meillä oli jo 17 lajia kasassa.



Jatkoimme kohti kivennuoliais-paikkaa ja kohteeseen saavuttuamme tapasimme maratonilaisia, jotka kertoivat meille tarkan kohdan josta olivat omansa saaneet. Kyllähän niitä nuljuja löytyi mutta kovin olivat pieniä ja arkoja. Lisäksi ne olivat jännästi kasaantuneet yhteen tiettyyn kohtaan. Kävelin rantaa pitkin molempiin suuntiin mutta mitään muuta elämää en nähnyt kuin pikkunahkiaisen kaivautumassa pohjamutiin. Liisa löysi lopulta vähän isomman nuljun joka hyväksyi syötin ja kasassa oli 18 lajia. Seuraavaksi lähdimme kohti liejutokko-paikkaa, jonka olin taannoin saanut selville. En voi valitettavasti kertoa kovin paljoa tästä etapista ja sen tapahtumista, mutta Tarmo onnistui lirkkimään yhden tarpeeksi pienen kalan joka voisi olla liejutokko. Yritin itsekin koukuttaa yhden mutta lopulta oli annettava periksi ja lähdettiin viemään kaloja tuomaristolle näytille. Paikan päällä päivystänyt tuomariston edustaja ei pystynyt vahvistamaan hieta- ja liejutokoksi väittämiämme kaloja, vaan varmistuksen tulisimme saamaan puhelimitse aamulla. Hetken aikaa ongimme Honkaluodon rannalla, kunnes päätimme siirtyä Tarmon siskon luo Espooseen parin tunnin unitauolle.

Yllätyin kuinka kovasti kahdenkin tunnin unet piristää ja tuntui kuin olisi nukkunut pidemmänkin aikaa. Tankkasimme auton Ruoholahdessa ja saavuimme VKK:n suvannolle paikkaamaan edellisenä päivänä pummattua vimpaa, lahnaa ja pasuria. Mistään näistä lajeista ei tullut minkäänlaista havaintoa ja kun olimme käyneet vielä kokeilemassa kävelysillan luona, päätimme kokeilla jokerikorttia ja lähdimme kohti Kyläsaarta. Tuntui kuin olisi veistä käännetty haavassa kun seurasin paikan päällä olleiden veli venäläisten menoa. Yksi veti komean lahnan kuiville ja toinen nosti mittakuhan. Meille ei lahnaa tai kuhaa suotu ja lopulta oli aika lähteä katsomaan viimeistä orjenkortta, kirjolohta, Honkaluotoon. Liisa jäi kävelysillalle onkimaan kirjolohta kun taas minä ja Tarmo siirryimme Mustikkamaan rannalle yrittämään tuuriseipiä tai pasuria. Itselle osui yksi pieni salakka ja puolisen tuntia ennen kisan loppua siirryimme Honkaluodon puolelle onkimaan. Pasuri, sorva, seipi, säyne tai lahna. Yksikin laji olisi nostanut pinnalistamme lukemaan 20. Alkoi tuntua siltä että tämä on kohtaloa; joko se puuttuva laji tulee aivan loppuminuuteilla tai ei ollenkaan. Vilkaisin puhelinta ja kello näytti jo 11:50. Usko sen yhden lisälajin saamiseen alkoi haihtui ja aloin pohtimaan kamojen kasaamista ja siirtymistä seuraamaan kalojen tunnistusta.

Sitten kuulen Tarmon kutsuvan minua, käännyin ympäri ja tämä näytti komeaa, yli kilon painoista lahnaa.
Tämä oli kohtaloa! Kisaa oli jäljellä kahdeksan minuuttia ja vihdoinkin se 20:s laji oli totta. Olimme saavuttaneet kovan työn jälkeen tavoitteemme ja tunne oli aivan mahtava. Olimme tulokasjoukkueena saaneet 20 lajia pelkästään teoriatiedoilla ja minun muutaman Helsingin reissun aikana kertyneiden paikkatietojen avulla. Lisäksi Skes Taimentiimin voitto 32:lla lajilla oli mahtava juttu. Jätkät ovat tehneet lujasti työtä harjoittelun eteen, ovat vieneet sanaa kalabongauksesta eteenpäin kalastajille ja ovat olleet minulle ja monelle muulle fongauksesta kiinnostuneelle oppaina ja mentoreina. Tätä kirjoittaessa jätkät olivat voittaneet myös Turun kalamaratonin, hurja on tahti! 

Koska tiedossa oli pitkä kotimatka, emme jääneet seuraamaan palkintojen jakoa, vaan kaupan kautta kävimme hakemassa minulle yhä puuttuvan kymmenpiikki-pojon sekä Tarmolle ja Liisalle elämäpinnat allikkosalakasta ja hopearuutanasta. Lopulta olin kotona vähän ennen iltakahdeksaa ja voin kertoa että uni maistui. :D

Reissun plussat:

+ Mahtavat joukkuekaverit!
+ Hyvä sää
+ Ensimmäiset viisi lajia lyhyessä ajassa
+ Henk.koht. suutari-apinan tiputtaminen selästä.
+ Kebabit ja ranskalaiset
+ Liejutokko-pinna
+ Jyväskylästä lähti mukaan toinen joukkue, joka sai 17 lajia kasaan pelkällä teoriatiedolla

Miinukset:

- Poltin käsivarret ja naaman auringossa (ensi kerralla aurinkorasvaa mukaan)
- Muutamien lajien kanssa kesti luvattoman kauan
- Pasurin pummaaminen (olimme ainoa joukkue koko Helsingin kisassa joka ei pasuria saanut!)

Tässä vielä lajilistamme. Lajin perässä on saajan nimikirjain (H = Harri, L = Liisa, T = Tarmo)

1. Ahven (H)
2. Allikkosalakka (H)
3. Hopearuutana (H)
4. Kymmenpiikki (L)
5. Ruutana (L)
6. Salakka (T)
7. Särki (L)
8. Kiiski (T)
9. Kolmipiikki (L)
10. Mustatäplätokko (H)
11. Silakka (L)
12. Suutari (H)
13. Törö (H)
14. Hietatokko (H)
15. Kivinilkka (T)
16. Kivisimppu (L)
17. Mutu (H)
18. Kivennuoliainen (L)
19. Liejutokko (T)
20. Lahna (T)


Kahden viikon päästä olisi tarkoitus lähteä Joensuuhun onkimaan elämäpinna-seipi ja mahdollisesti myös säyne on etsinnässä.Muutamia täältä kotopuolesta löytyviä helppoja lajeja vielä puuttuu ja niitä alan nyt alkavalla viikolla jahtaamaan. Fongaus on suurempaa kuin kalastus! 

maanantai 19. toukokuuta 2014

Maratontreeniä ja vuosipinnoja



1,5 viikkoa ennen Kalamaratonia tein reissun pk-seudulle hakeakseni vuosipinnoja, jotta niistä ei tarvitsisi itse kisassa kantaa suurempaa stressiä. N. 6:45 aamulla lähdin liikkeelle Lievestuoreelta ja ensimmäinen kohteeni oli Hausjärven Rutikka-lampi ja sen tuhannet piikkimonnit. Edellisellä käynnillä piikkari roikkui siiman päässä jo viiden minuutin onginnan jälkeen, mutta useasta paikan vaihdosta, eri syvyyksistä onkimisesta, syöttien vaihtamisesta jne. huolimatta tunnin kalastamisen jälkeen monneista ei näkynyt minkäänlaista elonmerkkiä, joten jouduin nielemään tappioni ja jatkoin matkaa eteenpäin.

Seuraavaksi oli vuorossa Jokelan kylän suutari ja eka pysähdys koulukeskuksen viereisessä lammessa pummasi, kuten myös lähistöllä oleva paloaseman viereinen lampi. Tässä vaiheessa alkoi jo vahvasti huolestuttamaan reissun eteneminen kun kaksi suhtkoht varmaa paikkaa ja lajia olivat ehtineet jo pummata. Seuraava pysähdys oli Vantaalla sijaitseva Onkitukku, josta ostin viimeisiä tarvikkeita maratonia varten, kisapaidan ja poimin samalla matkaoppaaksi Matin. Matkamme jatkui kisasta keskustellen kohti Kaapelintehtaan rantaa ja kovasti jännitti että miten silakan kanssa käy.

Kun pääsimme perille niin litkaajia oli paikalla kymmenittäin ja joka suunnasta nousi silakoita. Jos tämäkin paikka olisi ollut minulle pummi niin pakosti vika on jo kalamiehessä. Noh, litka virveliin kiinni ja setti kohti merenpohjaa. Ehdin juuri kelata siiman suoraksi ja varmistaa ettei litka ole pohjassa niin vavassa tuntuikin rajua värinää ja sieltähän se silakka nousikin. Vuosipinna nro 9 ja samalla myös elämäpinna nro 33.






Harjoituksen vuoksi jatkoin litkaamista ja vielä nousi neljä silakkaa lisää, kunnes jatkettiin matkaa Ruoholahden kanavalle, jossa Skes Taimentiimin Markus lyöttäytyi seuraamme. Edellisvuodesta oppineena kaivoin naftaliinista mormuskaongen, pujotin kärpäsentoukan koukkuun ja laskin aivan betonimuurin juureen pohjaan. Markus veti tavallisella mato-ongella melkein samantien mustatäplätokon ja ei kestänytkään kovin kauan kun itsekin vedin täpliksen kuiville.





Lyhyessä ajassa siis kaksi uutta lajia ja aamupäivän pummaukset alkoivat olla harmillinen muisto vain. Matkamme jatkui kohti Viikkiä. Istahdin laiturille, kaivoin mikrolirkin esiin, pieni kärpäsentoukan riekale koukun kärkeen ja syötti pohjaan. Pari kertaa tuntui selvä tärppi kädessä kunnes lopulta jäi kiinni ja ylös nousi... ahven. Erään nimeämättömän tahon kuningasidean myötä lampeen istutetut ahvenet aiheuttivat lievästi v-käyrän nousua mutta seuraavaksi syöttiin iskenyt allikkosalakka toi jälleen hyvän mielen.




Seuraavaksi oli vuorossa hopearuutanan jahti. Markus veti melko nopeasti kaksi kalaa malliksi ja kun vaihdettiin päittäin onkia niin tämä nosti sitten minun vavalla yhden. :D Jotai 50 minuuttia allin saamisesta oli jo kulunutja olin jo pikkuhiljaa kypsä luovuttamaan, mutta lopulta se hopearuutana nousikin.
  


Tämän jälkeen Matti poistui seurastamme ja lähdimme Markuksen luo syömään, pelaamaan NHL-peliä ja odottamaan että Taimentiimin Juha pääsee mukaan seuraamme. Muutamat änärimatsit siinä vedettiin (minä tietysti rökitin kaikki ;) ) ja pienen koukkauksen kautta lähdimme Keravanjoelle. Turpaa ja töröä yritimme mutta itselle jäi saldoksi pieni särki. Vielä pieni koukkaus vilkaisemaan erästä puroa ja kaupan kautta kohti Lauttasaaren kuuluisia lirkkirantoja. Siellä tapasimme muitakin fongareita ja otsalamput vilkkuivat Helsingin yössä. Ensimmäisestä paikasta löysin pienen etsimisen jälkeen hietatokon.



Lisää hietatokkoja löytyi ja muutaman kivinilkankin bongasin mutta yksikään ei ollut kiinnostunut syötistä. Paikan vaihto ja seuraavassa rannassa kiinnitin huomioni punertavan värisiin kaloihin. Koska en tiennyt mitä ne olivat, koukutin yhden ja se paljastuikin kolmipiikiksi.



Tästä seurasi kaikkein mieleen painunein kommentti koko reissun ajalta. Minä hihkaisin innoissani "hei, mä sain kolmipiikin!" ja vastaukseksi tuli "kyllä huomaa että jätkä on maalta, kun innostuu Helsingin yleisimmästä kalalajista." :D Jälleen pari kivinilkkaa tuli vastaan mutta ei vaan mikään kelvannut vaikka tarjosin välillä kärpäsentoukkaa ja välillä tavallista kastematoa. Vasta kolmannesta rannasta löytyi tarpeeksi nälkäinen yksilö.

Kotimatkalla pysähdyin Lahdessa syömään ja kotona olin lopulta aamulla vähän ennen viittä. Tämä reissu oli ensimmäinen ja samalla ainoa mahdollisuuteni treenata Kalamaratonia varten joten nyt piti pärjätä teoriatiedoilla ja aikaisemmilla reissuilla saaduilla kokemuksilla. Tätä tekstiä julkaistaessa Kalamaratonin päättymisestä on reilu vuorokausi aikaa. Tarkoituksella lykkäsin tekstin julkaisua kisan jälkeen koska halusin kunnioittaa yleistä maratonhiljaisuutta enkä halunnut antaa kenellekään ylimääräistä vinkkiä eri paikoista vaikkakin lähes kaikki tässä blogissa mainitut paikat ovat yleisesti kaikkien tiedossa. Nyt kun tämä teksti tulee ulos, alan pikkuhiljaa työstämään raporttia kisan tapahtumista ja toivottavasti saan sen julkaistua luettavaksenne tämän viikon aikana.

perjantai 9. toukokuuta 2014

Pikkuhiljaa kohti Kalamaratonia

Viimeiset 3 viikkoa ovat sujuneet lähinnä lirkkimisen parissa ja Kalamaraton-joukkuekavereiden kanssa olemme kokeneet hienoja hetkiä rantavesiä kolutessa. Pikkuhiljaa alkaa kivisimput erottua kivien joukosta ja lirkkimistekniikka alkaa olla hallussa. Näillä reissuilla on saatu kivisimppua, kivennuoliaista, ahventa, kiiskeä jne. Pikkunahkiaisetkin käytiin hakemassa eräältä purolta.






Omalle pinnalistalle on tullut kiiski, kivennuoliainen ja ruutana.









Tämän viikon tiistaina tein pinnareissun Helsinkiin ja sieltä tarttui mukaan seitsemän uutta vuosipinnaa ja yksi elämäpinnakin. Siitä visiitistä julkaisen raportin vasta Kalamaratonin jälkeen, koska haluan kunnioittaa bloggaajien ja kalastajien suosimaa maraton-hiljaisuutta. Vielä viikko jäljellä kisaan!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Kevättä kohti



Talven kalastukset jätin enemmän ja vähemmän tarkoituksella vähiin ja keskityin kevään ja Kalamaratonin kuvioiden suunnitteluun. Intoa täynnä kuin ilmapallo odotan kisaa ja tämän ovat saaneet jo huomata niin kanssafongaajat kuin joukkuekaveritkin. :D Vielä on 1,5kk aikaa kisaan ja tarkoitus olisi 1-2 reissua tehdä PK-seudulle keräämään pinnoja sekä treenaamaan aikaisemmilta visiiteiltä tuttuja paikkoja.

Joka talvi pyrin tekemään ainakin yhden pilkkireissun ja tämän talven ainoa pisto osui tutulle paikalle Leppävedelle. N. 20 ahvenen jälkeen nousi se pakollinen särki joka nosti pistemäärän neljään.



Aprillipäivän iltana kävin purkamassa innostusta läheisellä rannalla, joka vieressä olevan virtapaikan vuoksi oli jo sulana. Melko pian löytyi pieni ahven jonka nostin kuiville lähinnä muistuttamaan miten niitä kaloja lirkitään. Tuntumaa sai pian otettua lisää kun ilokseni löysin pienen kivisimpun joka tämäkin otti suoraan syötin kitaansa ja sain nostettua kuvattavaksi.



Paikan vaihto ja toiveissa olisi löytää kiiski tai salakka, mutta sitten meinasi jäädä sydämen lyönti välistä kun huomasin mateen vähän matkan päässä rantaviivasta. Se oli selvästi isompi kuin yksikään made mitä tähän menneessä olen saanut ongittua. Oman jännityksensä toi siiman ohuus ja että tarttuuko 24-koon koukku tarpeeksi hyvin niin isoon kitaan. Sain kalan saman tien suostuteltua ottamaan kiinni, mutta en uskaltanut suoraan nostaa ylös siinä pelossa, että itkupotkuriuhtaisu saisi siiman katkeamaan vaan pyrin enemmänkin väsyttämään kalaa vetämällä varovasti siimasta kohti rantaa, mutta irtihän se pääsi ja pujahti kivenkoloon. Tämä tapahtui pariinkin otteeseen ja pidin välissä pienen hengähdystauon, kuitenkin seuraten tarkoin missä kohti kala jurottaa, jottei se katoa yön pimeyteen. Tämä alkoi kovasti jo muistuttaa viime syksyistä taistoa kivinilkan kanssa, on se jännä miten juuri tämmöisten lieromaisten kalojen kanssa meinaa olla niin hankalaa.

Hetken aikaa ei löytynyt vastapelurilta kiinnostusta syötille, mutta aikani ärsytettyä matikka haukkasi tarpeeksi kunnolla ja varovasti vetämällä sain kalan naarattua kohti rantaviivaa ja lopulta kuiville. Siima ei katkennut ja siinä se lepäsi, vuoden viides pinna.