maanantai 30. syyskuuta 2013

Kalabongaamista Helsingissä osa 2.

Alkukesästä kun viimeksi kävin fongailemassa pääkaupunkiseudulla kaloja, lyötiin SKES:in poikien kanssa onnistuneen reissun päätteeksi jo lukkoon päivämäärä seuraavalle visiitille. Kesä tosiaan tuli ja meni, erilaisia vaiheita ehti kokea kotopuolessa mm. kivennuoliaisen sekä puronieriän nappaamisen muodossa, ja lopulta pitkään ja hartaasti odotettu lauantai 28.9. koitti. Auto starttasi Lievestuoreella käyntiin aamulla klo 05:45 ja matka kohti etelää alkoi. Järvenpäässä kävin haukkaamassa aamupalaa ja sen jälkeen kohti Tikkurilaa muihin harrastustouhuihin (tämä osio päivän vaiheista olikin ratkaiseva tekijä juuri tämän viikonlopun valintaan syysfongausta varten). Tikkurilassa aika kului lätkähenkisten ihmisten parissa mukavasti ja lopulta kello löi kolme ja keula kohti uusia seikkailuja. SKES:in miehistä vain Juha pääsi lähtemään mukaan oppaaksi muiden ollessa kiinni eri syistään. Juhan luona kiskaistiin pikakahvit ja vedettiin viimeiset nuotit reittisuunnitelmaan ja valittiin kohdelajit. Ne olisivat siis mustatokko, seipi, turpa ja hietatokko.

Ensimmäisenä suuntana oli koodinimeltään Itä-Helsinkiläinen lähiökaupunginosa, jossa tavoitteena oli mustatokko. Kohteessa Juha piti pienen briefin siitä mikä on homman nimi, tarjosi kaksi eri vaihtoehtoa (onkiminen tai lirkkiminen) millä tokon voi saada ja veti malliksi yhden kuiville ennen kuin ehdin oman onkeni saamaan kasaan. :D Helppoa se on kun osaa. Jonkin aikaa pidin onkea vedessä ilman tapahtumia, kunnes lähdin kokeilemaan lirkkimistä.
Yleensä olen lirkkikalat pyytänyt niin että paikallistan kalan omin silmin jostain kiven vierestä, tarjoan syöttiä ja odotan iskua. Tällä kertaa pitikin ronkkia kiven koloja ja odottaa tärppiä. Hetken aikaa kesti kunnes oppi havainnoimaan sopivan oloiset kivenkolot. Muutamia aukkoja tuli käytyä läpi kunnes yhden kohdalla tuntui selvä tärähdys kädessä. Vastaisku ja komea mustatokko saatiin kuvattavaksi. Peli oli siis avattu ja tämä oli järjestyksessään elämäpinna nro 28.



Kalamaraton-tyylillä lähdettiin saman tien autolle ja seuraavaa kohdetta päin. Tarkoituksena oli fongata seipi, josta itselleni on ajan kuluessa kasvanut isompikin tavoitelaji. En varmaan mistään muusta kalasta ole niin paljoa lukenut kirjoista ja muista lähteistä tietoa kuin seipistä, sen biologiasta ja potentiaalisista saantipaikoista. Tokihan
vaikkapa Joensuussa käyminen toisi lähes satavarman pinnan, mutta tähän menneessä pyrkimys on ollut löytää sellainen 50 kilometrin säteellä, toistaiseksi ilman tuloksia. Monille fongareille se "The Holy Grail" on sulkava, minulle se on seipi. :)

Ensimmäinen paikka oli pieni puron/ojan pahanen, jossa vesi oli todella matalalla ja rannassa oleva puusto/kasvisto ei tehnyt onkimisesta ainakaan helpompaa. Parissa kohdassa sain syötin veteen asti, mutta paikka oli aivan kuollut joten siirryttiin seuraavaan paikkaan, joka sijaitsi erään pellon keskellä. Vesi oli tässäkin mestassa todella matalalla ja vesikasvistoa oli niin paljon, että pienten tyhjien aukkojen perässä sai lähteä kyntämään peltoa ja rantakasvillisuutta Juhan jäädessä sillalle seuraamaan. Heiniä kasvoi ojan reunassa niin korkealla, että puroa ei nähnyt ollenkaan ja ainoa keino saada edes onki veteen oli kuunnella Juhan ohjeita että minne suuntaan käännän onkea ja missä kohdin voin laskea alas ja odottaa että milloin tulee käsky nostaa ylös. Tämä jos mikä on fongaajien yhteistyötä parhaimmillaan! :) Valitettavasti ei tapahtumia saatu tästäkään paikasta ja näin ollen seipipinna saa jäädä odottamaan ensi vuoteen ja apina voi rauhassa kasvaa selässä.

Seuraavaksi kohteeksi oltiin suunniteltu Keravanjoki, josta viime visiitillä oli törö käyty hakemassa. Tällä kertaa agendassa oli turpa, joka kesäreissulla jäi saamati. Kohteeseen saapuessamme tapasimme nuoren pojan jolla oli perhovälineet mukana. Juha tarjoutui antamaan vinkkejä perhokalastukseen ja kertoi myöskin fongauksesta ja siitä miten se tuo paljon lisää väriä ja monipuolisuutta kalastusharrastukseen. Samalla Juha kertoi joessa elävistä töröstä ja näytti miten sellaisen saa ongittua. Jäin itse sivustalle onkimaan turpaa, mutta kuuntelin kyllä kokoajan kahden kalastajan keskustelua.
Alkuun ei näkyny elonmerkkejä pintakäyntejä lukuun ottamatta, mutta sitten koho sukelsi ja siiman päässä roikkui pieni särkikalojen edustaja. Tsekkasin tuntomerkit varmuuden varalta ja Juha vielä varmisti sen olevan särki. Kala takaisin jordaaniin ja harjoitusten jatkamista. Tästä hetken verran eteenpäin ja jälleen kohoa vietiin.
Nyt tulleesta kalasta pistin merkille vaaleat silmät ja kuperan mallisen peräevän. Huikkasin Juhalle että nyt taisi osua ja kyllä se sitten todettiin pieneksi turvaksi. Reissun toinen elämäpinna ja kokonaisuudessaan 29. laji. Yhden päässä enää siis 30:n elämäpinnan rajapyykistä!




Tämän jälkeen liityin Juhan ja pojan seuraan keskustelemaan fongauksesta ja pääsin todistamaan kuinka nuori kalastaja nosti elämäpinna-törön, toisen ja vielä kolmannenkin. Siitä se lähtee!
Mukavaa oli myös seurata töröjen uintia matalassa vedessä. Niitä ei ollut vaan yksi siellä ja toinen täällä vaan niitä oli todella runsaasti, useita kymmeniä! Lopulta lähdimme jatkamaan matkaa ja sanoimme heipat perhostajalle. Mieltä lämmittää kovasti nähdä miten löytyy nuoria, innokkaita kalastajia (vaikka en itsekään mikää vanha vielä ole, ikää 23v mittarissa). Toivottavasti saimme kiinnostuksen kipinän syttymään ja ehkä vielä kohtaamme Fongauksen facebook-sivuilla tai vaikka Kalamaratonissa! Lähdimme Juhan vanhempien luo vähäksi aikaa lämmittelemään ja odottamaan
illan pimenemistä. Kävimme lähtiessä vilkaisemassa Longinojaa ja sieltä lähdimme käymään eräällä lammella Arabianrannalla. Tarkoitus oli lähinnä saada aikaa kulumaan jotta taivas pimenisi kokonaan ja siinä sivussa asetimme pohja-onget mahdollista karppia varten. Kovin kauan emme tässä paikassa kuitenkaan olleet ja suuntasimme kohti Hietaniemeä silmissä hieta- ja liejutokon kiilto.

Tokkojahan löytyikin, vaan kaikki olivat kovin pieniä eikä innokkaita iskemään syöttiin. Jonkin aikaa rantaa kahlailtuamme jatkoimme Lauttasaareen jossa viime reissuillakin tuli piipahdettua. En olisi sinne ajaessamme uskonut, että kyseinen paikka tulee tarjoamaan sellaisen elämyksen, jonka todennäköisesti tulen muistamaan lopun ikääni.

Tästä paikasta tokkoja löytyi vieläkin enemmän, jopa kymmenittäin. Lisäksi näkyi myös ahvenia, kolmipiikkejä ja kivisimppuja. Valinnanvaraa siis oli, mutta kohteena olivat kuitenkin ne pienemmän kaliiberin kalat. Yksi tokko siellä ja toinen täällä mutta kellekään ei tahtonut madon pätkä kelvata ja pienoinen aallokkokin oli harmina. Kohta Juha huikkasi että herätys, täällä on kivinilkka, iso sellainen!

Miniongen nopea vaihto vähän isompaan lirkkionkeen ja hommiin. Komeahan se olikin, jopa 20cm pituinen yksilö. Juha kertoi että Kalamaratonissa on yleensä nostettu luokkaa 5cm:n yksilöitä. Nyt se vasta jännitys iskikin. Nyt olisi 30 lajin rajapyykki jo todella lähellä ja millaisella vonkaleella sen saisi saavutettua! Melko heti nilkka pujahti kiven alle mököttämään ja siinä sai sitten odottaa pitkälle toista minuuttia, että ensin pää ja lopulta muu kroppa tuli taas esille.  Todellinen liero se on, uintityyliltään aivan kuin pieni made. Melkein kokoajan nilkka pysyi liikkeessä ja itsekin sai vähän väliä ottaa parempaa jalansijaa ja pyrkiä saamaan syöttiä kalan kulkureitille. Haastavaa se oli. Sydän pamppasi kokoajan ja välillä ärräpäitäkin lipsuili kun turhautuminen alkoi painaa päälle. Sitten tuli neuvo että painolla kopsauttaa kalaa päähän. Sen tein ja nilkka kääntyi samantien, katsoi syöttiä tuimana ja iski kiinni.

Vastaisku epäonnistui ja kivinilkka tippui takaisin veteen. Lirkkivavassani oli koon 24 koukku, joka on pätevä pääasiassa kivisimpun, pienen mateen ja ehkä isoimpien hietatokkojen onkimiseen, mutta varsinkin tämän kokoisten kivinilkkojen onkimiseen koukku oli auttamatta liian pieni. Vaan ei auttanut itku markkinoilla ja taistelu jatkui. Minuutteja kului ja Juha pisti videokuvauksenkin päälle. Kala pysyi yhä lähes kokoajan liikkeessä ja paikka paikoin
ei ehtinyt edes ennakoimaan kulkureittiä jonka varrelle madon lykkäisi. Sitten tuli toinen näykkäisy ja ehdin jo saada kalan kouraan mutta ote lipesi ja kala takaisin mereen. Vääntö jatkui ja sydän löi yhä tuhatta ja sataa ja turhautuminen pukkasi tiukemmin päälle. En varmastikaan ole ennen lirkkireissuilla yhden yksilön
eteen tehnyt näin lujasti töitä.

Vielä kului hetki aikaa ja nilkka otti jälleen syötin suuhun. Nyt odotin hetken että kala varmasti syö madon kunnolla jotta koukku tarttuisi tiukasti suupieleen, mutta Juha nappasikin miehekkäästi siimasta ja riuhtaisi niin lujasti että siima katkesi vavasta ja kala lensi liki kaaressa.
Ensin suusta pääsi nopea "jesh!", mutta sitten kun tosiaan näki sen kalan sätkivän kalliolla, poissa vedestä niin todellisuus iski ja meidän riemunhuudot kuului varmasti Suomenlahden yli Viron puolelle. :D Kun miettii että ensinnäkin tämä laji tuli vastaan aivan sattumalta ja se ei ollut tavoitelistalla, millaisen työn sen eteen teki varmasti pitkälle yli kymmenen minuutin ajan, lopultakin se kala saadaan ylös ja siihen vielä päälle 30 elämäpinnan rajapyykkiin yltäminen niin olo oli aivan uskomaton. Ei meinannut sanaa saada suusta, sitä vaan ihaili sitä kalaa ja eli siinä hetkessä, ei siinä tarvinut miettiä yhtään mitään muuta. Ja kaiken huipuksi tämä kaikki saatiin vielä videolle, voiko enää tämän paremmaksi laittaa?





Tähän kohtaan voisi jo todeta että päivä oli saavuttanut täyttymyksenä ja olisi aika pistää pillit pussiin mutta vielä mitä: hietatokko uupuu yhä! Kivinilkan riemusta toivuttuamme (ihan kuin se olisi tapahtunut sen illan aikana ;) ) jatkoimme yhä hietatokkojen jallittamista, mutta kaikki yksilöt oli liian pieniä. Tässä välissä Juhakin sai elämäpinnan; käsinpyydetyn kivisimpun! Eihän missään säännöissä lue etteikö käsinpyydettyjä kaloja voisi lukea omiksi pinnoiksi. :) Lopulta annoimme periksi ja lähdimme eteenpäin. Matkan varrella piipahdimme Tervasaaressa joka herätti sketsiviihdefani-persoonassani omat fiilistelyt ja tutut Vintiöt-sarjan sloganit lenteli ees taas. Täältä löytyvä ranta olikin aivan tyyni ja ihanteellinen tokkokalastusta varten. Tokkoja ei löytynyt samaan malliin kuin Lauttasaaresta, mitä nyt muutamia siellä täällä mutta yhä todella pieniä ja myöskin melko arkojakin.

Melko pian jatkoimme ABC:n kautta kohti koodinimi Itä-Helsinkiläisen lähiökaupunginosan (a.k.a hyshys-paikka) lähellä sijaitsevaa rantaa, joka oli melko pitkälti viimeinen vaihtoehto. Ensimmäisessä rantsussa tuuli ei ollu suotuisa ja kalahavaintojen tekeminen oli todella haasteellista, joten melko nopeasti vaihdoimme paikkaa ja nyt löytyikin suojaisa mesta, jossa oli vesi sopivan matalalla melko pitkältä matkalta. Erkaannuimme eri suuntiin etsimään tokkoja.

Muutamia yksittäisiä näkyi harvakseltaa ja jokaiselle tarjosin madonriekaletta. Joku kaivautui hiekkaan, joku sujahti karkuun ja joku pysyi tiukasti paikallaan niin ettei eväkään värähtänyt. Sanoisinko jopa että flegmaattisia kaloja.
Jossain vaiheessa Juha ehdotti että pistetään kunnollinen madon pala koukkuun ja tämä toimi: ei mennyt kauankaa kun yksi tokoista hyväksyikin tarjouksen. Nopea nosto, kala äkkiä kouraan ja kädet ilmaan; se on siinä! Tämä oli tosiaankin neljäs paikka jossa olimme tokkojen perässä ja iso työ lopultakin palkittiin.
Laitoimme kalan lasipurkkiin jossa oli vettä ja näin pystyttiin tarkemmin tutkimaan tuntomerkkejä. Yhteistuumin totesimme kalan hietatokoksi. Tämä oli siis tämän vuoden 28. laji ja elämäpinna nro 31.




Huikea päivä sai vielä kirsikan kakun päälle ja kaksi väsynyttä, mutta onnellista fongaajaa oli saanut päivän työn tehtyä. Neljä elämäpistettä rikkaampana heitin Juhan kotia ja jatkoin itse takaisin Keski-Suomeen. Perillä kotona olin noin 03:15 aikoihin. Voin kertoa että kyllä uni maistui!

Tässä vielä video kivinilkan narraamisesta, jossa tiivistyy fongaajien oma slogan: Fongaus on suurempaa kuin kalastus. Olkaa hyvä!

tiistai 10. syyskuuta 2013

Vierailla vesillä



Viime ajat on tullut vietettyä hiljaiseloa kalastusrintamalla, mitä nyt välillä käynyt tutulla rannalla lirkkimässä kivisimppuja. Leppoista touhua kuin mikä. Sitä on huomannut kuinka pikkuhiljaa silmät alkaa harjaantua aivan pikkuruistenkin kalojen spottaamiseen. Jos viime vuonna oli tuskan ja työn takana tehdä edes se yksi näköhavainto kivisimpusta, niin esim. viimeisen kuukauden aikana joka ikisellä käynnillä vähintään 1-2 simppua on tullut vastaan ja parhaimpana yönä viisi kalaa tarjoutui siiman jatkeeksi. Jokaisen yksilön vatsaevät tarkistan kirjoeväsimpun varalta, mutta vielä ei ole 7 oikein osunut kohdalle. Mutta kuten sanoin; leppoista ja mukavaa touhua tuo lirkkiminen, suosittelen kaikille!







Jotain uuttakin kerrottavaa löytyy. Sain äskettäin vinkkiä eräältä jyväskyläläiseltä perhostajalta koskien puroa/ojaa, josta on noussut puronieriää. Innokkaasti siis näppäilemään osoitetta navigaattoriin ja kohti tuntematonta. 



Tällaista metsätietä sai ajella jonkin aikaa ja ehdin jopa ajaa paikan ohitse. Lopulta puskien seasta kuitenkin pilkotti pienehkö ojan pätkä. Auto siis parkkiin, onki kasaan ja menoksi.



Voin tunnustaa että mikäli en olisi saanut vinkkiä paikasta, niin en usko että olisin vahingossakaan koskaan päätynyt sinne, saatika olisin ylipäätänsä kuvitellut että noinkin pienestä ojasta voisi kalaa löytyä. Kuitenkin heti sopivan kohdan löydyttyä pinnassa kävi pieni muljahdus merkkinä että elämää on. Ensimmäinen kohta oli matalavetinen, jossa oli pikkuruinen virtaus. Tässä ei ollut minkäänlaista elonmerkkiä vaan mato sai rauhassa harjoitella kissauintia. Aikani ronkittua vaihdoin paikkaa ja löysinkin hieman syvemmän näköisen "poolin" jossa virtausta ei ollut. 



Lähes heti kun sain syötin veteen, koho sukelsi tyylikkäästi ja niin sieltä nousi se odotettu ja kauan kaivattu puronieriä. Elis nro 27.





On kyllä erittäin kaunis ja värikäs kala. En yhtään ihmettele jos tällaisia pidetään joissakin yleisöakvaarioissa näytillä. Jatkoin vielä jonkin aikaa onkimista, mutta enempää kalahavaintoja ei tullut joten pistin pillit pussiin. Reilun kahden viikon päästä lähden jälleen Helsinkiin fongaamaan, mutta siitä lisää myöhemmin. :)